SUOMEN KIELESTÄ
Puheen kuuleminen ja ymmärtäminen koostuu hyvin monista suomen kielen piirteistä. Suomen kielelle kaikkein ominaisinta ja perinteisintä on että sanojen alussa on vain yksi konsonantti, vaikkakin lainasanoja on tullut ja tulee jatkuvasti suomen kieleen mukaan, mm. niitä, joiden alussa on kaksi konsonanttia. Esimerkkeinä lainasanoista mainittakoon esimerkiksi prosentti, klassikko tai tsemppi.
Myös vokaalisointu on poikkeuksellinen suomen kielessä. Vokaalisoinnuilla on tietyt säännöt, jotka tavallaan kieltävät muiden tiettyjen vokaalien läsnäolon samassa sanassa. Hyvinä esimerkkeinä sanat työ ( ei voi olla tyo) vuoro (ei voi olla vuorö), lehmä (ei voi olla lehma) ja vyyhti (ei voi olla vyyhta).
Tiettyjen sanojen yleisyys lauseissa, eli ns. tutut sanat sekä tiettyjen sanojen pituudet auttavat päättelemään sanojen merkityksiä helpommin. ne ohjaavat varmempaan kuulemiseen ja päättelemiseen. Pidemmistä sanoista on yksinkertaisesti helpompi saada selvää, koska sana sisältää pituutensa vuoksi enemmän informaatiota.
Suomen kielen taivutuspäätteet ovat yksi syy siihen miksi suomen kielen sanat ovat suhteellisen pitkiä verrattuna moneen muuhun kieleen. Esimerkiksi kokka/uks/i/ssa/ni. Suomen kielen lyhyet sanat puolestaan ovat keskimäärin selvästi lyhyempiä kuin kielessä ilmenevät harvinaisemmat sanat. Yksitavuisista sanoista kerrotaan, ettei niiden tarkka tunnistaminen ole niin tärkeää ymmärtämisen kannalta kuin muiden sanomisen sisällön kannalta tärkeämpien sanojen.
Suomen kielen sanojen järjestys lauseissa on useimmiten huomattavasti vapaampaa kuin muissa kielissä. Tämä kielemme piirre saattaa vaikeuttaa puheen ymmärtämistä verrattuna niihin kieliin joissa sanajärjestys on tiukempi säännöiltään, ja tämän säännöstön vuoksi on vieraissa kielissä toisinaan helpompi päätellä lauseen sisältöä sanajärjestyksen tietyn sidotun järjestyksen avulla, vaikkei kaikkia sanoja aina kuulisikaan.
Henkilö jolla on kuulonalenemaa, erityisesti korkeille taajuuksille painottuvaa kuulon laskua, on usein vaikea erottaa tiettyjä konsonanttivaihdoksia sanoissa. Esimerkkeinä paatti, naatti, pesä, kesä, katu, latu jne.
Toinen merkittävä vaikeus suomen kielen kuulemisessa kuulonaleneman omaavalla ihmisellä ovat äänteiden kestoihin liittyvät erot, sillä suomen kielessä nämä erot antavat sanoille tyystin toisen merkityksen. Ulkomaalaiset kompastuvatkin varsin usein suomea opiskellessaan virheisiin juuri näissä äänteiden kestoeroissa. Esimerkkinä tuli, tuuli, tulli tai esim. sika ja siika. Myös alentuneen kuulon kanssa tällaisten sanojen tunnistaminen vaikeutuu. Erityisesti näin käy kun kuulonalenemaan liittyy temporaalisen integraation ja resoluution ongelmia. Tällöin ainoa keino ymmärtää tällaisten sanojen eroavuuksia on päätellä asia lauseyhteydestä, tai sitten vain arvailla. Tällainen osallistuminen keskusteluihin vaatii aina tavallista suurempaa energiaa ja keskittymistä.
Esimerkkinä kielioppimme monimutkaisuudesta ovat sijamuodot joita on peräti 15. Muutama mainitakseni; sumu, sumun, sumua, sumussa, sumusta, sumulla, sumutta jne.
Suomen kielessä on paino aina sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä antaa hyvää selkeyttä sanojen tunnistamiselle. Toisin on monissa muissa kielissä. Esimerkiksi englannin kielen sanassa development on paino toisella tavulla, de VE lopment, tai sitten jopa kolmannella tavulla kuten sanassa extraordinary; extra OR dinary. Suomen kielen pidemmissä sanoissa tuo etupainotus saattaa olla myös jonkin verran lieventynyttä.
Joka tapauksessa suomen kielen sanojen loppuosat ovat alentuneesta kuulosta kärsiville niitä kaikkein vaikeimmin erottuvia. Tätä ei helpota lainkaan se että ihmiset lausuvat nämä sanojen loput usein tavallista hiljaisemmin, joillakin puhujilla on tapana huomaamattaan jopa kuiskata sanojen viimeiset tavut.
PUHUTUSTA SUOMESTA
Suomen kielen puhetta kuunnellessa on huomion arvoista ettei sanoja lausuta tietenkään ns. erillisinä yksikköinä, vaan puhe on jatkuvaa virtaa. Ja tuossa virrassa on kertojan intentioista riippuen erilaisia vaihteluita. Puheeseen liittyy myös äänteitä jotka saattavat muuntautua jonkin verran kun ne ovat lähellä jotain tiettyä toista äännettä. Yhtenä huonona esimerkkinä ”menes rauhaan”, jossa äs-kirjaimen jälkeinen är-kirjain saa hieman pehmeämmän, ”engelsmannisen” sävyn.
Suomen kielessä esiintyvien tiettyjen vokaalien tunnistaminen (i, e, y, ä, ö) on toisinaan kuulonaleneman omaavilla vaikeaa. Tätä vaikeutta voi joskus lisätä se, jos käytössä olevien kuulokojeiden vahvistus ei ole riittävä puhealueen keskeisillä taajuuksilla eli 2:ssa kilohertsissä ja sitä alemmilla taajuuksilla. Usein kuulokojeiden säätämisessä mukana olevat taajuuskohtaisten vahvistusten tavoitekäyrät noudattavat enemmän englannin kielen kuuntelemista kuin suomen. Englannin kielessä on tavoiteltavampaa siepata puheesta konsonantteja kuin vokaaleja. Suomen kielen keskeisenä ominaisuutena on sen vokaalipitoisuus. Konsonanttien kuuleminen ja/tai päätteleminen perustuu usein niitä edeltäviin ja seuraaviin vokaaleihin. Voisikin sanoa että huonon kuulon omaava tarvitsee usein nimenomaan vokaaleita, jotta kuulisi tai päättelisi niiden välissä olevat konsonantit.
Kuulonalenemasta kärsivälle haasteellisia äänteitä ovat soinnittomat konsonantit, jotka sijoittuvat keski- ja korkeille taajuuksille. On tietysti tarkoitus, että suomen kielelläkin tunnistetaan myös konsonantteja, jotta niitä ei kuulovikaisen tarvitsisi päätellä muiden sanojen elementtien pohjalta, ellei ole aivan pakko. Korkeiden taajuuksien kuuleminen on sisäkorvatyyppisissä kuulovioissa usein vaikeutunut tai saattaa olla täysin kuulumattomissakin silloin kun kyseessä ovat esimerkiksi hyvin graavit meluvammat.
Erittäin olennainen havainto on, että yleensä kaikissa kielissä olevista ns. hankausäänteistä ei suomen kielessä esiinny kuin yksi s-äänne. Tämä on kuulovikaisille suomen kielisille ihmisille suuri helpotus. Tämän piirteen ansiosta voimme säätää kuulokojeemme korkeilla taajuuksilla kohtuullisiin korkeuksiin ja välttää metalliset ja häiritsevät suhinat kuulokojeiden antamassa vahvistuksessa mikäli kuulokojeita säädettäessä tämä ymmärretään ottaa huomioon.
Konsonantti on yleensä aina sanan alussa. Tästä syystä konsonantteja on helpompi erottaa suomen kielessä, koska sanoissa on paino ensimmäisellä tavulla ja näin ollen konsonantti lausutaan usein ponnekkaammin kuin monessa muussa kielessä. Muihin kieliin verrattuna vokaaleja on suomen kielessä käytössä paljon enemmän. Jopa puolet äänteistä kielessämme ovat vokaaleja.
Suomen kieltä kutsutaan ns. kvantiteettikieleksi. Tonaalisten eli ns. toonikieliä puhuvat ihmiset ovat todenneet että suomen kielessä on heidän mukaansa samanlaisia tooneja kuin heidän omissa kielissään. tooneista puhuttaessa ymmärretään yleensä, että kyse on heidän kohdallaan puhemelodiasta ja vokaalien taajuuseroista. Suomen kielessä tavun kesto ja melodia yhdessä ilmaisevat pituus-oppositiota. Suomi toimii usein kuitenkin niin kuin toonikielet. Suomen lyhyt-pitkä -äänne-ero tuotetaan käyttämällä erilaista tonaalista rakennetta. Lyhyet tavut, kuten sanan ”tuli” tu-äänne äännetään korkeammalta kuin esim. pitkä sana ”tuuli”, jossa tuu-tavun taajuus on alempi ja tavallaan siinä on jopa laskeva sävelkulku. Se, onko sanan ensimmäisen tavun sävelkulku tasainen vai laskeva vaikuttaa siihen, kuullaanko tavu lyhyenä vai pitkänä. Laskeva sävelkulku nopeuttaa nopeaa reaaliaikaista puhutun sanan tunnistusta. Lyhyesti: tuli korkealla toonilla ymmärretään siis tarkoittavan tulta, tuli laskevalla toonilla taas tuulta. Suomen kielessä erottelu tooni- ja kvantiteettikielien välillä ei ole itsestään selvää.
KUULOKOJESOVITUKSEN HAASTEITA
Kuulokojesovituksissa onkin otettava huomioon edellä mainittuja suomen kielen puheeseen liittyviä erityispiirteitä. Se, millä tavalla kuulo on laskenut, on myös erityisen tärkeä tieto kuulokojeita sovitettaessa. Suurin osa kuulonalenemista on korkeisiin taajuuksiin painottuvaa.
Korkeiden taajuuksien vahvistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että puheen erottaminen parantuisi merkittävästi. Tämä johtuu siitä, että sisäkorvan aistinsoluissa on usein tapahtunut värekarvakatoa. Kuulokynnykset saadaan kuitenkin tavallisesti mitattua korkeiltakin taajuuksilta, ja toisinaan tuolla alueella onkin nähtävissä ns. rekrytoivaa kuulovikaa kun mittaamme epämiellyttävyyskynnykset. Tästä mitattavuudesta huolimatta korkeiden taajuuksien alueen värekarvat simpukassa eivät toimi oikein tai sitten ollenkaan. Rekrytoivassa kuuloviassa ovat alempien ja viereisten taajuuksien värekarvat osallistuneet näiden tutkimuksessa annettujen ääneksien kuulemiseen. Värekarvat ovat siis keskenään rekrytoituneet eli liittyneet yhteen. Tämä aiheuttaa käytännössä korkeisiin taajuuksiin painottuvassa kuulonalenemassa myös jonkin asteista ääniyliherkkyyttä sekä äänten vääristynyttä kuulemista. Kuulokojeita säädettäessä on useissa kojetyypeissä mahdollisuus siirtää kojeelle vahvistuvia korkeita taajuuksia matalammille taajuuksille kuultavaksi (transponointi-ominaisuus).
